TurskaGadus morhua
Yleistä
Lahko: Turskakalat Gadiformes
Heimo: Turskat Gadidae
Tuntomerkit
Kolme selkäevää sekä kaksi peräevää erottavat turskan muista meillä tavattavista lajeista Yläleukaa hieman lyhyemmän alaleuan alla on tuntoelimenä toimiva paksuhko viiksisäie. Turskan väritys vaihtelee olinpaikan mukaan – matalissa rannikkovesissä elävät kalat ovat yleensä vihertävän ruskehtavia, kun taas ulapan syvännealueilla elävät turskat ovat yleisväritykseltään harmahtavia.
Esiintyminen ja alkuperä
Turskan levinneisyysalue ulottuu Biskajanlahdelta Pohjanmerelle, Skagerrakiin ja Kattegattiin sekä Itämerelle. Pohjoisessa turskaa tavataan Vienanmeressä, Barentsinmeressä sekä Jäämeren alueella Huippuvuorille saakka. Grönlannissa ja Islannin vesillä turskaa esiintyy myös varsin yleisesti. Lisäksi lajia tavataan Kanadan ja Yhdysvaltojen rannikoilla. Itämerellä on kaksi erillistä turskakantaa, joilla on eri kutualueet. Niin sanotun läntisen kannan elinalueet rajoittuvat Tanskan salmista itään Bornholmin saaren länsipuolelle saakka. Itäisen kannan elinalueet sijaitsevat Bornholmin saaresta itään ja pohjoiseen aina Suomen merialueelle saakka. Näiden turskakantojen rajat eivät ole selviä ja sekoittumista tapahtuu säännöllisesti. Suomen rannikolla turskaa tavataan Kotkan ja Merenkurkun välisellä merialueella. Runsaina turskavuosina lajia voidaan tavata kaikkialla merialueellamme.
Lisääntyminen
Turskat lisääntyvät Itämeren syvänteissä kaukana Suomen aluevesiltä. Lisääntymisen onnistuminen edellyttää vähintään 10-11 promillen suolapitoisuutta, sillä sitä alhaisemmassa pitoisuudessa hedelmöittyneet mätimunat vajoavat pohjaan eikä niistä kehity poikasia. Myös happea tarvitaan paljon ja sitä sekoittuu suolaveteen pohjaa myöten ainoastaan runsaan suolapulssin hyökyessä Tanskan salmien kautta Itämereen. Epäedulliset suolapitoisuus- ja happiolot Itämeressä rajoittavat nykyisin turskan lisääntymistä.
Ravinto, kasvu ja vaellukset
Suomen rannikkoalueilla tavattavien turskien paino vaihtelee tavallisemmin noin puolesta kilosta viiteen kiloon. Lohen jälkeen turska on nopeakasvuisin ja itse asiassa suurimmaksi kasvavia kalalajejamme. 2-vuotias turska on tavallisesti noin 25 cm pitkä ja painaa puoli kiloa, 5-vuotias painaa 2-4 kg ja 10-vuotias 8-15 kg. Suurimmat Suomesta pyydetyt turskat ovat painaneet 30-38 kg. Aikuiset turskat vaeltavat pitkiäkin matkoja kasvukauden aikana ravintoa etsiessään. Kutuaikana ne kerääntyvät suuriksi parviksi syvänteisiin ja syvänteiden reuna-alueille sekä ulapan matalikoille. Kutualueille turskat tulevat pitkienkin matkojen päästä. Itämerelläkin turskien on todettu vaeltavan jopa 1 000 km:n matkoja. Turska on voimakas ja nopea peto, joka saalistaa usein meren ulapoilla. Turskan tärkeintä ravintoa ovat silakat ja muut kalat, mutta myös kilkit ja muut selkärangattomat kelpaavat sille. Nopeasti kasvava turska syö varsin paljon ja monipuolista ravintoa. Suomenlahden länsiosassa turskien mahasta on tavattu mm. kivinilkkoja, kolmipiikkejä, tokkoja, härkä- ja isosimppuja, kiiskiä, kuoreita ja särkiä.
Kalastus ja saaliit
Itämeren turskan kalastus kehittyi ja kalastusmenetelmät muuttuivat 1980-luvun alkupuolella, jolloin turskakanta voimistui hyvin onnistuneen kudun seurauksena. Turskan saalishuippu Itämerellä saavutettiin vuonna 1984, jolloin se oli lähes puoli miljoonaa tonnia. Myös Suomen vesialueilta saatu turskasaalis oli suurin samana vuonna, määrältään lähes 10 miljoonaa kiloa. Vuoden 1984 jälkeen saaliit alkoivat nopeasti pienentyä ja Itämeren vuoden 1992 saalis oli ainoastaan 73 miljoonaa kiloa. Turskan saalisvaihtelut ja kannan romahtaminen 1980-luvun loppupuolella johtuivat pääasiassa lisääntymiselle epäedullisista olosuhteista, rehevöitymisestä sekä liiallisesta kalastuksesta.
Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus
Turskakalat ovat taloudellisesti maailman tärkeimpiä kaloja ja lähes kaikkia turskakantoja myös hyödynnetään maksimaalisesti. Itämerenkin turskan kalastus on ollut niin tehokasta, että se on vaikuttanut kutukantaan ja lisännyt huonojen vuosiluokkien syntymisen todennäköisyyttä. Kutusyvänteiden heikko vedenlaatu vaikeuttaa kantojen elpymistä, sillä lisääntymisen onnistuminen edellyttää nykyistä parempia happiolosuhteita ja riittävää suolaisuutta.