SiikaCoregonus lavaretus
Yleistä
Lahko: Lohikalat Salmoniformes
Heimo: Lohet Salmonidae
Alaheimo: Coregoninae
Tuntomerkit
Hopeiset kyljet, rasvaevä, varsin pieni pää ja sulavalinjainen olemus sekä etenkin alaleukaa pidempi yläleuka ovat luonteenomaisia siioille. Siika on yksi monimuotoisimmista kalalajeistamme, ja läpi 1900-luvun siikatutkijoita on askarruttanut kysymys – onko kyseessä yksi tai useampi kalalaji vai alalaji tai vain lajin eri muotoja? Samassa järvessä elävät eri aikaan ja eri paikoissa kutevat siiat on välillä tulkittu yhdeksi, välillä useammaksi lajiksi. Uudet tutkimusmenetelmät ovat osoittaneet maamme alkuperäisten siikojen olevan perimältään niin samanlaisia, että ne on luettava yhdeksi ja samaksi lajiksi, vaikka siikojen kiduskaarien sisäreunassa olevien siivilähampaiden lukumäärässä onkin huomattavia eroja eräiden siikamuotojen välillä. Siian monimuotoisuus on auttanut lajia sopeutumaan erilaisiin vesiin ja olosuhteisiin.
Esiintyminen ja alkuperä
Siikojen levinneisyysaluetta ovat koko pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisosat. Euroopassa eteläisimmät alkuperäiset siikakannat ovat Alpeilla ja Karpaateilla. Suomessa siikaa tavataan kautta koko maan, erityisesti karuhkoissa sisävesissä ja meressä alueilla, joilla on viileää ja hapekasta vettä. Siika on ollut kalavesiemme hoidon tärkeimpiä istukaskaloja. Istutuksia on tehty jo viime vuosisadalta lähtien ja niin paljon, että eri siikatyyppien levinneisyyden selvittäminen on melko työlästä. Lisäksi alkuperäinen ja istutettu kanta ovat voineet sekoittua toisiinsa.
Lisääntyminen
Siian kutuaika on tavallisimmin lokakuun tienoilla, mutta eri kantojen välillä on vaihtelua;jopa samassa järvessä ensimmäiset saattavat aloittaa jo syyskuussa ja viimeiset lopettaa vasta alkutalvella. Rannikkoalueiden vaellussiikakoiraat nousevat kudulle ensimmäisen kerran 3-5-vuotiaina ja naaraat vuotta myöhemmin. Inarin pohjasiika saavuttaa sukukypsyyden 5-7-vuotiaana. Siikakannoista osa kutee järvien tai meren karikoilla ja rantavesissä, osa nousee lisääntymään jokiin. Kutupaikat ovat matalassa vedessä usein muutamien metrien syvyyteen ulottuvilla sora- ja hiekkapohjilla. Poikaset kuoriutuvat vasta keväällä jäiden lähdön aikoihin.
Ravinto, kasvu ja vaellukset
Siikojen kasvu vaihtelee sekä siikamuodon, kannan tiheyden että ympäristön mukaan. Ensimmäisen kesänsä jälkeen siianpoikanen on noin kymmenen sentin mittainen. Sen jälkeen eri kantojen välille syntyy eroja. Hidaskasvuisimmat siiat voivat elää vanhoiksi, jääden silti 25 senttiä lyhyemmiksi ja alle 150 gramman painoisiksi. Toisaalta nopeakasvuinen vaellussiika voi Suomenlahdella saavuttaa parhaimmillaan neljävuotiaana kilon painon ja olla kuusivuotiaana kaksikiloinen. Myös muikkukannan tiheyden on havaittu vaikuttavan siian kasvuun. Etenkin planktonravintoon erikoistuneet siikakannat joutuvat kilpailemaan ravinnosta planktonsyöjänä tehokkaamman muikun kanssa. Kasvua voi hidastaa myös siikakannan oma tiheys tai tiheä särkikalasto. Siikojen ravinto on yhteydessä niiden kiduskaarien sisäreunassa olevien siivilähampaiden lukumäärään. Kaikki siiat syövät pieninä eläinplanktonia. Tiheäsiivilähampaiset siiat jatkavat planktonin syöntiä, mutta harvasiivilähampaisten siikojen ravinto painottuu sen jälkeen pohjaeläimiin ja kalanpoikasiin. Vaellussiian syönnösvaellukset meressä saattavat olla hyvinkin pitkiä. Perämeren joissa kutevat voivat vaeltaa Ahvenanmaalle asti, jolloin edestakaista matkaa kertyy yli 1 000 km. Merialueen karisiiat liikkuvat enimmäkseen matalan ja syvän veden välillä. Järvissä siian syönnösmatkat riippuvat vesistön koosta. Yleensä siiat karttavat lämmintä vettä, joten ne siirtyvät kesäkuumalla syvemmälle kuin muina vuodenaikoina.
Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus
Luontaiset siikakannat ovat useissa vesissä taantuneet lisääntymismahdollisuuksien heikentymisen vuoksi. Jokikutuisten kantojen kutupaikkoja on perattu ja vaellusreitit on tukittu voimalaitospadoilla. Järvikutuisilla kannoilla vedenpinnan säännöstely voi olla kohtalokasta. Säännöstelylle herkimpiä ovat matalaan veteen kutevat siikakannat. Siikaa on viljelty meillä jo lähes sadan vuoden ajan. Sen helppo viljeltävyys ja monien kalataloudellisten velvoitteiden määräämät siikaistutukset ovat suunnanneet siikavesien hoidon ja kantojen elvytysyritykset lähes yksinomaan istutuksiin. Nykyään Suomen vesiin istutetaan vuosittain noin 30 miljoonaa yksikesäistä tai vastakuoriutunutta siikaa. Useat taloudellisesti arvokkaat siikakannat ovat jokseenkin viljelyn varassa. Pohjanlahdella kalastus kohdistuu liiaksi nuoriin vaellussiikoihin, jotka eivät vielä ole sukukypsiä. Kalastuksen säätelyn tarve on suurin syönnöksellä oleviin vaellussiikoihin kohdistuvassa pohjaverkkokalastuksessa. Verkkojen solmuvälin kasvattaminen meritaimenen ja kuhan pyynnissä on ilmeisesti eduksi myös siikakannoille. Suomenlahdella ollaan laajoilla alueilla siirtymässä 50 millin solmuvälirajoitukseen. Siikamuodoistamme vaellussiika luokitellaan uhanalaisuusasteeltaan erittäin uhanalaiseksi. Plankton- ja karisiikakannat on luokiteltu vaarantuneiksi. Järvisiikakannat ovat silmälläpidettäviä ja tuppisiikakannat elinvoimaisia.