MuikkuCoregonus albula
Yleistä
Lahko: Lohikalat Salmoniformes
Heimo: Lohet Salmonidae
Alaheimo: Coregoninae
Tuntomerkit
Hopeakylkinen muikku on suurissa ja keskikokoisissa vesissä viihtyvä parvikala. Muikku on läheistä sukua siialle, josta sen erottaa leukojen perusteella: muikulla alaleuka on yläleukaa pidempi, siialla päinvastoin. Kuoreesta muikun erottaa mm. suun perusteella – muikun pieni suu on hampaaton. Myös hopeanhohtoinen salakka muistuttaa olemukseltaan muikkua, mutta siltä puuttuu muikulla oleva rasvaevä.
Esiintyminen ja alkuperä
Suomi on muikun keskeisintä levinneisyysaluetta. Se on luultavasti tullut vesiimme jo noin 10 000 vuotta sitten. Muikkujärviä on lähes kaikkialla Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Lajia on siirretty uusiin järviin jo 1800-luvulta alkaen. Alkuperäisen levinneisyysalueensa pohjoispuolella sijaitsevaan Inarijärven muikkua pääsi poikasina viljelylaitokselta ja kanta vakiintui 1970-luvulla. Merialueellamme lajia tavataan lähinnä Perämeren ja Suomenlahden itäosan vähäsuolaisissa vesissä. Muikku on ulappavesien parvikala, joka viihtyy parhaiten suurilla ja avonaisilla selkävesillä. Se suosii puhtaita ja kirkkaita vesiä, mutta tulee toimeen myös kohtalaisen ruskeissa ja rehevissä vesissä.
Lisääntyminen
Muikku tulee sukukypsäksi yleensä toisena elinvuotenaan. Sen kutuaika vaihtelee eri paikoissa lokakuulta joulukuulle. Kutu tapahtuu parvissa tavallisesti alle kymmenen metrin syvyydessä. Hedelmöittynyt mäti laskeutuu pohjalle. Jäidenlähdön aikoihin mätimunista kuoriutuu noin 8 mm:n mittaisia poikasia. Levittäytymisvaiheen jälkeen poikaset kerääntyvät aluksi matalaan rantaveteen. Noin kuukauden kuluttua ne siirtyvät syvemmälle. Eräissä järvissä esiintyy myös kevättalvella kutevia muikkuja.
Ravinto, kasvu ja vaellukset
Muikku syö koko ikänsä pääosin eläinplanktonia. Muikkukannan tiheys vaikuttaa yksilöiden kasvunopeuteen, mikä vaihtelee myös vesistöittäin. Tunnetuin esimerkki hidaskasvuisesta muikusta lienee Kuusamon Yli-Kitkan muikku, joka ei kasva ensimmäisenä kesänään juuri 4 cm pidemmäksi. Toisesta ääripäästä on Säkylän Pyhäjärvi, jossa muikut kasvavat ensimmäisen kesän aikana 13-18-senttisiksi. Merialueella muikku voi liikkua laajoillakin alueilla, esimerkiksi Perämerellä osa Suomen puolella tavattavista kannoista kutee Ruotsin puolella.
Kalastus ja saaliit
Muikku on tärkein pyyntikohde sisävesien noin 200 ammattikalastajalle ja tuhannelle sivutyönään kalastavalle. Muikkua kalastetaan nuotalla, troolilla, verkolla ja nykyään myös isorysällä sekä paunetilla. Syyskalastuksen yhteydessä muikuista saadaan myös arvokasta mätiä. Muikkukannan sisäisellä ravintokilpailulla, poikasvaiheen aikaisilla ympäristötekijöillä ja toisilla kalakannoilla on vaikutusta muikkukantojen kehitykseen. Muutaman perättäisen vuosiluokan jäädessä heikoksi puhutaan usein ns. muikkukadosta. Muikun kokonaissaalis oli vuonna 2002 noin 5 200 tonnia, josta ammattikalastajat ja vapaa-ajankalastajat pyydystivät lähes yhtä suuren osan. Kolme vuotta kestänyt muikkukantojen taantuminen kääntyi vuonna 2004 vahvaan nousuun lähes koko maassa. Syynä tähän oli vuonna 2004 syntynyt vuosiluokka, joka oli keskimääräistä vahvempi eteläisessä Suomessa ja Lapissakin keskinkertainen.
Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus
Muikku kestää yleensä voimakastakin kalastusta, jolla toki voi olla vaikutuksensa kannan kehitykseen. Muikun runsaus heijastuu usein myös muuhun kalayhteisöön. Hyvänä kilpailijana muikku vaikuttaa muiden ulapan lajien, kuten siian, kasvunopeuteen ja esiintymiseen. Runsaana ollessaan muikku on tärkeä ravintolaji petokaloille. Muikkuja istutetaan vastakuoriutuneina, esikesäisinä ja kesänvanhoina poikasina tai niitä siirretään toisesta järvestä. Muikkukadosta pitkään kärsineisiin järviin on tehty siirtoistutuksia, mutta istutusten hyödyllisyydestä ei aina ole kiistatonta näyttöä. Suomessa muikku on lajina elinvoimainen. Paikallisesti mm. ojituksien tuoma kiintoaines on vaikuttanut mädin selviämiseen. Ilmaston lämpeneminen saattaa vaikuttaa heikentävästi mm. Etelä-Suomen muikkukantoihin.