LahnaAbramis brama
Yleistä
Lahko: Karppikalat Cypriniformes
Heimo: Särkikalat Cyprinidae
Tuntomerkit
Ruumiinmuodoltaan litteä ja korkea lahna on suurikokoisimpia alkuperäisistä särkikaloistamme. Lahnan suu avautuu putkimaiseksi sen ruokaillessa pohjalta. Varsinkin nuorena lahna sotketaan helposti pasuriin tai sulkavaan. Pasurista lahna on erotettavissa mm. suuremman peräevänruotojen lukumäärän, pienempien suomujensa perusteella. Sulkavan pitkä peräevä ja sen ylöspäin suuntautunut suu erottavat sen puolestaan lahnasta. Lahnalla peräevänruotoja on 26-34, pasurilla 22-26 ja sulkavalla 35-44. Suomuja lahnalla kylkiviivassa on yli 49 ja pasurilla alle 49.
Esiintyminen ja alkuperä
Lahnaa tavataan suurimmassa osassa Eurooppaa. Levinneisyyden pohjoisraja kulkee napapiirin pohjoispuolella. Suomessa parhaat lahnakannat elävät Etelä- ja Keski-Suomen järvissä ja matalissa merenlahdissa kaikkialla rannikkoalueellamme. Pohjoisimmat yksittäiset lahnajärvet sijaitsevat Sodankylän kunnan alueella, mutta yleisenä lahnaa tavataan ainoastaan Oulujoen vesistöalueelle asti. Pohjoisimmat esiintymät ovat yleensä saaneet alkunsa istutuksista, sillä lajia on kotiutettu lukuisiin uusiin vesiin siirtoistutuksin. Lahnakannat ovat yleensä sitä tiheämmät, mitä rehevämmästä vesialueesta on kyse, mutta myös lahnojen keskikoko on pienempi. Lahna onkin runsastunut rehevöitymisen myötä monissa järvissä sekä Saaristomerellä että Suomenlahdella myös ulkosaaristossa.
Lisääntyminen
Lahnat tulevat sukukypsiksi yleensä vasta 7-11 vuoden ikäisinä ja 250-900 gramman painoisina. Kutu alkaa keväällä veden lämmettyä noin 15 asteeseen. Monin paikoin kutu on jaksoittainen ja se saattaa kestää useita viikkoja. Lahnalla on totuttu erottamaan kuturyhmiä, joita on nimetty samaan aikaan ilmenevien luonnontapahtumien kanssa. Mäti takertuu vesikasvien lehtiin, varsiin ja juuriin. Poikaset kuoriutuvat veden lämpötilasta riippuen noin 8-12 päivässä.
Ravinto, kasvu ja vaellukset
Poikasina lahnat syövät eläinplanktonia. Aikuisen lahnan pääravintoa ovat pohjalietteessä elävät nilviäiset ja hyönteistoukat, mutta muun ravinnon puutteessa myös suuremmat lahnat voivat joutua tyytymään osin eläinplankton-dieettiin. Lahna on pitkäikäinen ja suhteellisen hidaskasvuinen. Kasvunopeus tosin vaihtelee suuresti vesistöstä toiseen. Rehevien vesistöjen tiheiden kantojen lahnayksilöt saattavat olla 15-vuotiaana ainoastaan puolikiloisia. Paremmissa olosuhteissa kasvaneet lahnat saavuttavat samassa ajassa 1,5-2 kilon painon. Lahna ei ole varsinainen vaelluskala, mutta lahnaparvet saattavat ravinnonhaussa liikkua varsin laajallakin alueella. Esimerkiksi Saaristomerellä lahnan syönnösvaellukset ulottuvat ulkosaaristoon saakka, vaikka niiden kutualueet sijaitsevat rannikon sisälahdissa tai jokisuissa. Vesien viilennettyä syksyllä lahnat kerääntyvät talviparviksi syvänteisiin.
Kalastus ja saaliit
Lahna on yleisyytensä, suuren kokonsa ja hyvänmakuisuutensa johdosta ollut perinteisesti arvostettu saalislaji. Yli kilon painoisten lahnojen rasvapitoisuus vaihtelee 4-10 %, ja ne soveltuvatkin erittäin hyvin savu-, uuni- tai suolakaloiksi. Vapaa-ajankalastajien vuoden 2004 lahnasaalis oli yli kaksi miljoonaa kiloa. Lahnojen pyynti tapahtuu nykyisin pääasiassa harvasilmäisillä verkoilla, mutta myös ongella, katiskoilla, rysillä ja pitkäsiimoilla.
Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus
Lahnakantoja on Suomessa hoidettu sekä istutuksilla että kalastusrajoituksilla. Monen järven lahnakanta on peräisin 20-120 vuoden takaisista siirtoistutuksista. Emoja tai nuoria kaloja siirtämällä lajia onkin ollut helppo kotiuttaa uusiin vesiin. Kannan hoitomenetelminä tulee kyseeseen kalastuksen oikeanlaatuinen järjestely. Monissa Etelä-Suomen voimakkaasti rehevöityneissä järvissä tiheä ja huonokasvuinen lahnakanta osaltaan ylläpitää rehevöitymistä. Särjen ohella lahna onkin veden laadun parantamiseen tähtäävän hoitokalastuksen tärkeimpiä kohdelajeja. Lahnan arvostus/käyttö talouskalana on viime vuosikymmeninä vähentynyt ja monet nopeakasvuisetkin lahnakannat ovat jääneet vajaasti hyödynnetyiksi. Tehokas pyynti parantaa jäljelle jäävien lahnojen kasvua, jolloin niiden käyttöarvo ruokakalana kasvaa.