(Clupea harengus membras)
ruots. strömming, engl. Baltic herring
Lahko: Sillikalat Clupeiformes Heimo: Sillit Clupeidae
Tuntomerkit Esiintyminen ja alkuperä Lisääntyminen Ravinto, kasvu ja vaellukset Kalastus ja saaliit Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus
Tuntomerkit: Silakka on murtoveteen sopeutunut sillin alalaji. Silakka on silliä hidaskasvuisempi ja vähärasvaisempi. Silakan selkä on sinivihreä ja kyljet hopeanhohtoiset. Silakan erottaa kilohailista ihonmyönteisistä vatsasuomuista, jotka eivät ole samalla tavalla särmikkäät kuin kilohaililla. Silakan vatsaevä on myös selvästi selkäevän etureunan takapuolella, kun taas kilohaililla se on selkäevän etupuolella.
Esiintyminen ja alkuperä: Silakka on sopeutunut Itämeren vähäsuolaiseen veteen ja sitä tavataan kaikkialla aina Tanskan rannikolta Perämerelle. Myös lisääntymistä tapahtuu lähes kaikilla rannikonosilla.
Lisääntyminen: Suurin osa Suomen rannikon silakoista kutee touko-kesäkuussa. Syyskutuisten silakoiden osuus on Itämeren pohjoisosassa hyvin pieni. Ennen kutua ja kudun aikana silakat muodostavat suuria tiheitä parvia. Silakka kutee rannikon tuntumassa tavallisimmin 1-5 metrin syvyydessä. Silakka kutee ensimmäisen kerran yleensä 2-3-vuotiaana, jolloin se on 13-15 sentin pituinen ja noin 20 gramman painoinen. Kuoriutuessaan noin 6-7 mm pituiset silakanpoikaset ovat läpikuultavia ja langanohuita.
Ravinto, kasvu ja vaellukset: Silakanpoikasten tärkeää ravintoa ovat planktoneläinten eri kehitysvaiheet. Myös nuoret silakat käyttävät ravinnokseen erilaisia planktonäyriäisiä. Kun silakka saavuttaa 15-20 cm pituuden, se alkaa syödä äyriäisten lisäksi myös pieniä kaloja. Yli 25-senttisten suurten silakoiden ravinnosta suurin osa on kaloja. Silakan kasvussa on huomattavia paikallisia ja ajallisia eroja. Kahdeksanvuotias Suomenlahden ja pääaltaan silakka painaa keskimäärin noin 50-100 grammaa, Perämerellä 40-60 grammaa, jopa allekin. Nopeammin kasvaneita silakoita saatiin 1980-luvulla etenkin sen alkupuolella, kun taas 1990-luvun lopussa saatujen silakoiden joukossa on ollut runsaasti hyvinkin laihoja yksilöitä. Näiden normaalikasvuisten silakoiden rinnalla tavataan usein keväisin myös ”jättisilakoita”, joiden keskipaino on 400-500 grammaa. Suurin Suomesta saatu silakka painoi 1,1 kiloa.
Silakka on parvikala, joka vaeltaa kutuun ja ravinnonottoon liittyen vuosittain. Suomessa tehdyillä merkinnöillä on osoitettu silakoiden vaeltavan syönnöksellään kauaskin kutualueiltaan, mutta palaavan yleensä samoille alueille. Suuri osa Suomen etelä- ja lounaisrannikolla kutevista silakoista vaeltaa kudun jälkeen Itämeren keskiosaan tai jopa eteläosaan saakka. Silakoille on tyypillisiä myös pystysuorat vaellukset vuorokauden eri aikoina. Kesällä aikuisten silakoiden parvet ovat päivällä lähellä pohjaa ja auringon laskiessa ne nousevat väliveteen. Talvella parvet ovat usein syvällä, jopa yli sadan metrin syvyydessä.
Kalastus ja saaliit: Silakka on sekä saaliin määrällä että arvolla mitaten Suomen ammattikalastajien tärkein kohde. Itämeren kaikkien maiden yhteenlaskettu saalis oli 1900-luvun puoliväliin saakka yleensä alle 100 000 tonnia vuodessa. Saaliit alkoivat kasvaa 1950-luvulla troolipyynnin yleistymisen myötä, ja vuonna 1979 kalastettiin jo 450 000 tonnia. Saaliit ovat pienentyneet 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvulla. Vuonna 2003 Itämerestä kalastettiin 223 000 tonnia silakkaa, joka oli vähäisin kokonaissaalis vuosien 1974-2003 tarkkailujaksolla. Suomen saaliin osuus koko Itämeren saaliista oli 28 %. Selkämeri on ollut 1990-luvun alusta lähtien Suomen tärkein silakanpyyntialue. Vuonna 2003 noin 71 % maamme silakkasaaliista kalastettiin Selkämereltä. Saaliista 86 % pyydettiin troolilla ja 13 % rysillä.
Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Sillikannoille on eri puolilla maailmaa käynyt sangen huonosti liiallisen pyynnin seurauksena. Silakkakannat sen sijaan eivät ole romahtaneet tehokkaasta pyynnistä huolimatta. Silakan kutu matalassa vedessä sekä saaliin koostuminen suurelta osin aikuisista kaloista on todennäköisesti suojellut silakkakantoja. Kilohailikannan voimakas runsastuminen 1990-luvun loppupuolella yhdessä pitkään jatkuneen Itämeren vähäsuolaisuuden kanssa ovat ilmeisesti mm. vaikuttaneet silakan kasvun hidastumiseen. Rehevöitymisen vaikutuksia silakoihin ei tunneta kovin hyvin, joskin runsaan rehevöitymisen on todettu vaikuttaneen silakan lisääntymiseen ja – esimerkiksi planktonlevien massaesiintymisillä voi olla vaikutusta silakan kasvunopeuteen. Toisaalta Itämeren ympäristömuutokset saattavat uhata silakan käyttöä, sillä kaloista on löydetty terveydelle edullisten aineiden lisäksi myös ihmisille haitallisia aineita. Elintarvikeviranomaiset ovat olleet huolissaan isojen silakoiden suurista dioksiinipitoisuuksista. Osa valveutuneista silakkaruokien ystävistä ovatkin siirtyneet käyttämään pieniä tai keskikokoisia silakoita ravinnokseen.