(Lumpenus lampretaeformis)
ruots. spetsstjärtat långebarn, engl. snake blenny
Lahko: Perciformes, ahvenkalat Heimo: Stichaeidae, elaskat
Ahvenkaloihin kuuluva, pienikokoinen elaska on huonoimmin tunnettuja Itämeren kaloja. Se on pohjalla ja syvällä elävä kala, jonka elinalue Suomessa ulottuu läntiseltä Suomenlahdelta Ahvenanmaan vesille ja koko Selkämeren alueelle. Itämeren lisäksi elaskaa on Pohjanmeressä ja pohjoisella Atlantilla Huippuvuorilta etelään.
Tuntomerkit: Elaskan koko ruumis on hoikka. Pää ja vartalo muodostavat elaskasta vain kolmanneksen, loppu on pyrstöosaa. Pieni pää on tylppäkuonoinen. Leveähkö suu aukeaa eteenpäin. Matala selkäevä alkaa pään takaa ja jatkuu melkein kiinni pyrstöevään. Vatsaevät ovat heti rintaevien alla ja koostuvat vain parista eväruodosta. Pyrstöevä on pieni, ja sen pisimmät eväruodot ovat keskellä. Kyljet ovat vaaleanruskeat, ja niissä on hieman tummempia laikkuja. Suomut ovat hyvin pienet.
Lisääntyminen, kasvu ja ravinto: Elaskan kutuaika ja -paikat ovat heikosti tunnettuja, mutta tiettävästi se kutee pääasiassa talvikuukausien aikana. Poikasia kuoriutunee eri aikoina, ja ne nousevat pintaveteen, missä ne aloittavat planktonravinnon etsinnän. Tällöin ne voivat levittäytyä laajalle virtausten mukana. Joidenkin kuukausien kuluttua nuoret elaskat siirtyvät elämään pohjalla.
Elaska kaivaa pehmeään pohjaliejuun käytäviä, joissa se myös oleilee. Itämeressä sen ravintoa ovat vapaan veden äyriäiset, halkoisjalkaiset eli massiaiset, katkat sekä pohjan nilviäiset ja sukasmadot. Brittein saarten vesillä elaska syö myös sukkulamatoja ja raakkuäyriäisiä. Sukukypsäksi elaskan arvioidaan tulevan kolme- tai nelivuotiaana. Sen kasvua ei meillä ole tutkittu. Suomen suurin elaska Porin edustalta vuodelta 2005 oli pituudeltaan yli 26 cm.
Kylmän veden aikaan ja yöllä elaskat ilmeisesti nousevat ylempiin vesikerroksiin ja rannikon tuntumaan ravinnonhakuun, sillä syksyllä ja alkutalvella niitä toisinaan saadaan Selkämereltä silakkatroolilla.
Lajin tilanne ja uhkatekijät: Itämeren pohjoisosalta ensimmäiset tiedot elaskasta saatiin noin sata vuotta sitten, kun tutkittiin syvien alueiden eläimistöä Hankoniemen edustalla ja Selkämerellä. Tuolloin elaska oli verraten yleinen. Vastaavaa näytteenottoa ei valitettavasti ole juuri tehty sen jälkeen. Nykyään elaskasta kertyy hyvin vähän havaintoja, ja se päätyi puutteellisesti tunnettujen lajien ryhmään vuoden 2010 arvioinnissa. Tuoreimmat havainnot ovat tutkimusalus Arandan troolauksista Selkämerellä vuonna 2014. Suomenlahden osalta lajin nykytilanteesta ei ole tietoa.
Itämeren elaskat ovat olleet eristyksissä lajin muiden alueiden populaatioista jo tuhansia vuosia. Suolapitoisuuden väheneminen ja pohjien huono happitilanne ovat uhkatekijöitä lajin tulevaisuudelle Itämeressä.